Mies on nyt muutaman päivän ajan hoivannut työkaverinsa "pikkuista" (mukamas sen takia kun työkaveri itse on ollut reissussa); ulkoiluttanut ja huoltanut sitä, käyttänyt siihen aikaa ja rahaa ja kaikinpuolin pidellyt Pikkuista kuin kukkaa kämmenellä.

Hoivatyönsä myötä mies on ollut lauhkea kuin lammas, hänen silmissään on hempeä kiilto ja hän mielellään tekee kauppareissuja ja esittelee minulle ja lapsillekin lemmikkinsä lukuisia edustavia ja vetoavia ominaisuuksia.

Arvaan, että hän varmaan mielisi tuon lemmikin saavan meiltä ihan lopullisen adoptiokodin eikä vain väliaikaista perhesijoitusta, mutta toistaiseksi olen ollut asialle hieman välinpitämätön...

Mutta tänä iltana, ollessani lähdössä ystävän luokse iltateelle, ehdotin miehelle että jospa minä nyt sitten ensimmäisen yksityisen askeleeni tällä tutustumisen tiellä ottaisin ja taittaisin matkan yhdessä Pikkuisen kanssa. - Ja mies olikin innoissaan, saatteli meidät matkaan ja jäi portilta katselemaan perään... Hieman minua alkuun jännitti kun en ole vuosiin moisen otuksen kanssa tekemisissä ollut; mitenkä minä sen kanssa pärjään, mitä jos se karkaakin käsistä enkä hallitse sitä muutenkaan?

Hienosti matka kuitenkin lähti taittumaan, ja rentouduin aika pian. Jopa niin pian, että päätinkin suunnata ystävän luokse pisintä mahdollista reittiä!

Pikkuinen on jo aika vanha, vanhempi kuin minä itse, eikä se ole mikään järin kaunis ja houkutteleva, eikä olemukseltaan muutenkaan mikään pirtsakka pippuri, vaan sen ulkomuoto on pikemminkin hieman, hmm, virttynyt ja nukkavieru. Väriltään se on ruskea ja luonnoltaan letkeänlainen, vaikka kyllä siitä vauhtiakin siinä määrin löytyy, ettei sen kanssa kyllä kenenkään jalkoihinkaan jää.

Mutta, eipä sillä ulkonäöllä tai luonteenlaadulla välttämättä olekaan suurta merkitystä, kun olennaista on vain fiilis, ihanan rauhaisa meno, hyvä cd-soitin ja automaattivaihteet - niin ja, rehevä murina konepellin alla :)

Nautin tuolla kotitohvelia muistuttavalla letukalla ajelusta niin, etten meinannut malttaa mennä iltateelle ollenkaan!

Välillä piti ihan laittaa musiikki pois, että kuuli kuinka auton ääni hörisee ympärilläni, aaltoillen poljentoni mukaan, ja isolla tiellä teki mieli laittaa silmät kiinni ja tuntea laivan liitävän... Ja kun vauhti oli oharilla reilu 100km/h (arvelisin?!), ja kajareissa kiehui Love Me Two Times, ja kaasua pystyi säälittä painamaan vielä lisääkin, saatoin tuntea haamustondiksen lahkeessani... (- Joo, voin siis tosiaankin sanoa ymmärtäväni miehiä!!)  - Kertakaikkisen mahtavaa kyytiä!

Olisin voinut ajaa vaikka läpi yön, läpi Suomen ja vaikka ympäri maailman...

Mutta kiltisti kuitenkin lopulta höräytin kärryn ystäväni pihaan ja kävin istumassa iltateellä. Ja yhden maissa kotiin lähtiessä piti ihan keskittyä, että ajan tuttua ja turvallista reittiä kotipihaan enkä karkaa uuden rakkaani kanssa...

Pihallakin oli vain istuttava hetki autossa ja kuunneltava sen matalaa hyrinää...


*Huoh* ... ♥


Niin että... Onhan se semmoinen... Peli :)


Ehkä se nyt sitten saa meille jäädäkin... Ainakin vähäksi aikaa...